tiistai 23. heinäkuuta 2013

Synnytyskertomus, osa 1

Eilisen kuninkaallisen synnytyksen kunniaksi (ja koska poika päätti palkita äitiä vielä syntymäpäivän johdosta pidemmillä päivänokosilla) rustataan nyt vihdoin se synnytyskertomuskin. Aika kultaa muistot niin kovin nopeaan, joten pitää pikkuisen jopa pinnistellä, että muistaisi mitä siellä oikein tapahtuikaan.. Jokatapauksessa toisin kuin herttuatar Kate -parka olin kovin kiitollinen siitä, että koko maailman katse ei ollut kiinnittynyt meikäläisen kohdunsuuhun  vaan meidän synnytysuutisia odotti nyt sentään vaan lähipiiri, tutut ja työkaverit. Mutta itse synnytykseen siis (minun, ei Katen. Yritin kyllä kuulostella eilen hänen tuntemuksiaan, mutta telepatiakyvyt ei ihan riittäneet samaan hänen supistustahdista kiinni...)

Koska synnytys ei älynnyt startata itsestään, jouduttiin käynnistykseen. Tuntui niin oudolta odottaa käynnistyspäivää ja melkein itketti, kun poika piti mahassa elämää puolitoista tuntia putkeen, niin että viimeinen yö jäi vähän liian lyhyeksi. Lohdutti toisaalta siinä vaiheessa, kun tajusi, että potkumahan päivät olivat luetut :)

Soittelin aamulla sairaalaan ja nurkuen sanoivat, että tule nyt sitten kymmeneltä, ilmeisesti paikka oli ihan täynnä. Taustalta kuulin kätilöiden keskustelun, jossa toinen totesi, että pakkohan se tänne on ottaa kun kerran on luvattu ja niin pitkällä (42+1) ollaan. Kotona itketti, mutta sairaalassa olo tuntui yllättävää kyllä ihan rauhalliselta. Saatiin tosi kiva kätilö, joka teki sisätutkimuksen hellästi (ainakin tiistaihin verrattuna, valitettavasti kohdunsuun tilanne ei ollut kehittynyt yhtään...), selitti hyvin, mitä tapahtuu, luki synnytystoivelistan ja kiinnitti kanyylin ilman hampaidenkiristystä. Yhdeltätoista läääkäri puhkaisi kalvot kiinnittämällä sen sykeanturin lapsen päähän. Oletin samalla hirveää lapsiveden hulahdusta, mutta sitä ei tullut, ilmeisesti sen verran alhaalla poika jo oli. Jouduin puoli tuntia odottelemaan kyljelläni, että lapsen ja omat käyrät saatiin mitattua ilman kriisejä ja vasta sitten pääsin liikkeelle. Liikkumisesta huolimatta kalvojen puhkaisu ei yksin saanut aikaan supistuksia, ihme se tosin olisi ollutkin kun lapsivettä tuli pari pientä hulautusta tunnin välein. Kaksi tuntia odoteltiin ja sitten kytkettiin oksitosiini käteen.

Ilta kuluikin sitten oksitosiinin vaikutusta odottaessa. Supistuksia tuli, kipeitäkin varsinkin kun lapsivettä alkoi tulvahdella. Harmitti, että amme ja suihku oli kalvojen puhkaisun vuoksi poissuljettuja vaihtoehtoja. Keskityin hengittämään ja Jii toi lämpöpussia, niillä pärjäiltiin ja kätilö kehui asennettani synnytykseen. Mutta vaikka pitoisuutta tipassa kuinka nostettiin, oli reilu 12 tuntia synnytyksen käynnistämisen jälkeen sisätutkimuksessa todettava, että joo, edelleen vain samalle kahdelle sormelle auki eli edistystä ei ollut tullut ei sitten yhtään. Siinä kohti kyllä oikeasti teki mieli järjestää kunnon itkupotkuraivarit, heittää pyyhe kehään ja ilmoittaa että kuulkaa mä tulen synnyttämään sitten joku toinen kerta, niin masentavaa oli kuulla että kaikki se kärvistely oli mennyt ihan hukkaan. Päivän koettelemuksien jälkeen myös alkoi olla aika kova väsymys, jonka vuoksi moraalinen selkäranka taisi katketa oikein kunnolla. Kätilö jutteli lääkärin kanssa ja nämä päätyivät siihen, että tippa pois, yritetään saada unta ja aamulla homma jatkuu. Meinasivat lähettää Jiinkin kotiin ja siirtää mut "hotellin" puolelle synnytyssalista, mutta onneksi ei. Uusi kätilö, kolmas laatuaan ja selvästi armeijamaisempi kuin kaksi edellistä, tuli esittäytymään ja katsoi tilanteen. Ja niin Jii siis pääsi torkkumaan synnytyssalin huikealla divaanilla (ainoa sali, jossa se on joten olimme kovin kiitollisia siitä!) ja minä sain pistoksen kankkuun ja yritin saada unta.

Ehkä puolisen tuntia ehdinkin torkahtaa samalla kun hellin jo pelkojani siitä, että tästä minunkin synnytyksestäni tulee taas yksi ikävä kertomus siitä, miten käynnistetystä synnytyksestä päädytään keisarinleikkaukseen, kun homma ei edisty. Sitten alkoi tuntua tosi kipeältä. Unenpöppörössä ihmettelin, että mikä juttu tämä on, kun tippahan laitettiin pois ja nyt piti olla sellaiset lääkkeet, että pystyn nukkumaan. Haetutin kätilöni paikalle ja tämä sanoi, että luultavasti oma kehoni tekee nyt niitä supistuksia ja sain uuden piikin jotain lääkettä. Sekään ei toiminut ja kätilö ehdotti sitten, että hän voisi kokeilla akupunktiota, jos sillä saisi unen. Minä, joka en koskaan ole akupunktiota kokeillut olin innokas kokeilemaan ja sain niitä piikkejä päähän, polviin ja jalkateriin ja käsiin. Niistä tuli tosi hyvä ja raukea olo, mutta kipua eivät kyllä taittaneet niin paljon, että unen päästä olisi saanut kiinni. Olin edelleen siinä luulossa, että tässä yö pitäisi yrittää nukkua ja valitin kipua, mihin sain vastaukseksi jotain tyyliin: "kuule tämä synnyttäminen on sellaista, että tässä vähän sattuu". Siinä kohti tuntui aika pahalta, kun en minä sitä itse kipua siinä mielestäni ollut valittanut vaan vain  sitä, että jos oli tarkoitus että saan nukuttua niin tässä tilanteessa en kyllä sitä saisi. Melkein mietin jo kätilön vaihtoa kun tuntui, etten osannut kommunikoida hänen kanssaan niin hyvin, että olisi jäänyt hyvä olo, mutta kivun yltyessä se ajatus jäi jonnekin mielen takaosaan ja sitä keskittyi vaan selviämään niistä supistuksista, yksi kerrallaan. Edellinen kätilö oli jo virittänyt ilokaasuputket paikoilleen, joten nyt turvauduttiin sitten siihen ja ainakin se antoi kivasti tekemistä supistuksen ajaksi ja teki niistä helpomman kestää. Kyllä se ainakin taisi jotain vaikuttaa.

Jossain kohti kipu alkoi yltyä sellaiseksi, että ison supistuksen jälkeen aloin aina oksentaa, mikä oli tosi hämmentävän tuntuista. Siinä kohti kätilö taisi tulla tuli sanomaan, että nyt tilanne oli se, että minun piti kestää vielä sen verran supistuksia, että kohdunsuu aukeaisi neljään-viiteen senttiin, ja sen jälkeen hän suosittelisi epiduraalia. Siinä kohti oli jo itselle käynyt selväksi, että siinä väsymystilassa ei luonnollista synnytystä enää jaksaisi vetää (siis minä, toisenlaisiakin tsemppareita varmaan on) ja suostuin ilomielin. Seurasi elämäni pisimmät (ja kivuliaimmat) neljä tuntia ennen kuin päästiin  vihdoin siihen asti..

Koska iPad temppuilee tekstin kanssa, jatkuu kertomus osassa 2!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti